Muokattu aiemmin Kalevassa julkaistusta vastineesta mielipidekirjoitukseen.

Kalevassa julkaistussa mielipidekirjoituksessa kannustettiin koululaisia ruotsin opiskeluun, viitaten sen opetuksen helppoon saatavuuteen koulussa. Kirjoittajan pitäisi tietää, että kyseisen kielen opiskelu on pakollista Suomessa ja Ruotsissa. Ruotsin laajojen suomenkielisten alueiden lakisääteisen ruotsinkielistämisen menetelmä ulotettiin 1970-luvulla koskemaan myös Suomea. Ruotsin yksikielistänyt ohjelma soveltui Suomen kaksikielistämiseen. Tunnemme se nimellä pakkoruotsi. Voihan pakkoa tietenkin nimittää myös helpoksi saatavuudeksi.

   J. V. Snellman uskoi, että kansakunnaksi muodostumisen tärkeä edellytys on yksi yhteinen kieli. ”Eikä kukaan, jolla on terve järki, kiellä, että suomi on Suomen kansalliskieli ja ruotsi Ruotsin,” hän kirjoitti ja ilmaisi olevansa pahoillaan siitä, että monet suomalaiset olivat hylänneet suomalaisten esi-isiensä kielen ja omistaneet toisen. 

   Snellman toivoi, että ruotsia puhuvat suomalaiset alkaisivat kansallisen edun tähden vapaaehtoisesti puhua ja kirjoittaa suomenkielellä. Niin paljolti tapahtuikin kansallisen heräämisen innokkaina aikoina ja vielä sen jälkeenkin. Myös ruotsalaisia sukunimiä suomennettiin. Suomen kielen nousu, kansallistietoisuus ja valtiollinen itsenäisyys ovat toteutuneet. Siitä olemme kiitollisuuden velassa niille ruotsalaiseen kieliryhmään kuuluneille suomalaisille, joille suuri näky yhtenäisestä kansakunnasta oli oman pienen kieliryhmän etua arvokkaampi.

   Kielipolitiikalla kansakunnan yhtenäisyyttä voidaan edelleen vahvistaa tai heikentää. J. V. Snellman luotti kieliasioissa suomalaisten vapaaseen valintaan. Vain silloin, kun politiikkaa tehdään kansan edun ja tahdon vastaisesti joudutaan turvautumaan pakkoon.